20 vuotta sitten

Tasan 20 vuotta on kulunut siitä, kun punainen kuplavolkkari lähti kohti juhlapaikkaa puukirkon pihasta. Puskurista roikkui kolisevaa romua narun päässä. Osa oli mukana vielä perilläkin.

Tänään on nostalgiamuisteltu, mitä kaikkea isoa ja pientä tuohon aikaan on mahtunut. Asiat asettuvat perspektiiviinsä. Varsinkin oman jälkikasvun aikuistumisen seuraaminen auttaa näkemään monet jutut isommassa kuvassa. Useasta asiasta voi kokea iloa ja ylpeyttä ja kyllä sitä oltiinkin silloin hullunrohkeita. Saa hymyilemään.

Sitä sanotaan, että elämä opettaa. Elämänkokemus hioo monia kulmia loivemmiksi. Keskeneräisyyttä ja matkalla olemista saa kohdata jatkuvasti sekä itsessä että toisessa. Välillä sitä jopa miettii, että miten ihmeessä ihmisten yhteiselämä ylipäätään on mahdollista. Ja silti se vaan on. Vihkipuheessa tavataan antaa kaikenlaisia fiksuja ohjeita. Itsekin olen niitä antanut ja saanut.

Jos elämänkokemuksen pohjalta pitäisi antaa kolme neuvoa vihkiparille, niin sanoisin seuraavaa.

1. Miehille ja naisille yhteisesti: Nauti toisessa ihmisessä siitä, mitä hänessä on, älä siitä millainen toivoisit olevan, koska sellaiseksi hän ei koskaan muutu.

2. Naisille sanoisin: Suomalainen mies on sellainen kummajainen, että hän tarvitsee paljon omaa aikaa ja tilaa. Sen suominen ei ole sinulta koskaan pois.

3. Miehille: Lapsista kuuluu huolehtia ensin. Äitiyden instituutio on tärkein tässä maailmassa. Kunnioita sitä kaikin keinoin, koska luonto on kirjoitettu niin. Sen ymmärtäminen ei ole sinulta koskaan pois.

---
Tällä Goldfish-blogilla on myös pienet juhlat, sillä blogissa on ylitetty 50000 klikkausta. Keuhkosyöpään sairastumiseni syksyllä 2012 oli järkytys itselleni ja monelle läheiselle. Aiemmin luulin, että se on vanhojen tupakkimiesten tauti. Elämän perspektiivi muuttui kertalaakista täysin toiseksi. Kuoleman varjo hyppäsi raskaana niskaan. Se ei tuntunut alkuunkaan reilulta, mutta aina ei saa itse valita.

Tuon jälkeen olen saanut valtavasti tukea tutuilta ja myös tuntemattomilta. Vähissä ovat ne ihmiset, jotka vain ovat kadonneet rinnalta, hävinneet jonnekin.

En millään pystynyt kertomaan päivittäisiä kuulumisia kaikille erikseen varsinkaan rankkojen hoitojen aikana. Mukaan tuli tämä blogi, jonne aloin kirjoitella kaikenlaista.  Muutamalle kymmenelle korkeintaan annoin tämän osoitteen tiedoksi. Klikkausten määrästä päätellen monet ovat tulleet uudelleenkin lukemaan tekstejä. Se tuntuu tietenkin mukavalta.

Nyt varsinkin, kun ääni on mennyttä, kirjoittaminen on paras keino ilmaista itseään. Kirjoittelen kaikenlaista täysin omasta näkökulmastani. Monesti vastustan jotakin, joskus vastustan vastustamista. Kanssani ei tarvitse olla samaa mieltä, on oikeastaan kivaa jos saadaan joku provosoitua ajattelemaan. Nyt kun en voi osallistua työ- ja harraste-elämään, blogi on se tapa, jolla pystyn olemaan elämän sosiaalisessa virrassa mukana. Muutenhan päivät ovat usein 24 tuntia vuoteessa makaamista.  
---
Tämä päivä on ollut voinniltaan paras ainakin kuukauteen. Kaupungilla tuli hiukan käveltyäkin ja energiaa on ollut tavallista enemmän. Näitä päiviä ottaisi mielellään lisääkin.