Päivä oli edellistä helpompi vaikka aamulla tiukkaa tekikin. Aamupäivällä oli varsin stressaantunut olo ilman mitään tiettyä syytä. Kokeilin itsehoitomuotona piirtämistä. Ja kas kummaa homma toimi hyvin, olo helpotti. Lapsena pidin piirtämisestä, mutta sen jälkeen olen kiertänyt asian kaukaa. Sain koulussa joskus kuvaamataidosta seiskan ja hyväksyin käsityksen, etten osaa piirtää eikä tarvitse kokeilla. No nyt kuitenkin otin nuiskutussien ja Steve Emmonsin (eräs Gordon-kouluttaja) inspiroimina paperin ja kyniä ja aloin piirtää ihan vain itselleni. Ihmisiä, hevosia ja kasvoja. Netistä saa hyviä vinkkejä. Tekeminen imaisi täysin mukaansa ja uppoutuminen oli tosi rentouttavaa. Olo parani huomattavasti ja kahdeksanvuotiaan vilpittömät kehut kruunasivat harrastuksen.
Tavaroita siirrellessä löytyi päiväkijantapaista armeijan alokaskaudelta. Oli hauska nähdä 25 vuotta vanhaa omaa tekstiä, ja lukea sen aikaisia ajatuksia ja kokemuksia. Kovin paljon yllättävää siellä ei sisällöllisesti sinänsä ollut. Se oli uutta, että nyt lukiessa ja itse arvioiden, teksti oli yllättävänkin hyvin kirjoitettua. Olisikohan sillä ollut merkitystä, jos joku tuolloin aikuisuuden alussa olisi kertonut minulle, että kirjoitan kohtuuhyvää tekstiä. Ehkä, ehkä ei. Olen käytännössä ajautunut aina kirjoittamaan jotakin, vaikka julkaisujen tekeminen ei koskaan ole mielessä käynyt.
Sen tästä voisi mukaansa ottaa, että kun näkee lasten ja nuorten tekevän jotakin hyvin, siitä kannattaa mainita, koska itseään vielä rakentava hukassa oleva nuori tarvitsee palautetta toimistaan ja potentiaalistaan. Itse asiassa näin kävi minulle opettamisen suhteen. Rippikoululeirin isosena ollessani, teologian opiskelija sanoi minulle, että minulla on opettamisen lahja, koska pystyin puheita pitäessäni irrottautumaan paperista ja katsomaan yleisöä. En oikein muista, miten otin palautteen vastaan silloin. Nyt katsottuna sillä oli kiistaton merkitys siihen, mitä uskalsin ajatella omista mahdollisuuksista ja unelmoida ammatillisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti