Mitä jos....

Joskus tässä alkukesästä tarjosin elävästä elämästä noussutta mielikuvaharjoitusta. Harjoituksen toteuttaja pohtisi omaa toimintaansa tietoisena tulevaisuuden puuttumisesta. Miten toimisit, jos tietäisit, että vuoden päästä olisi hyvin epätodennäköistä, että olet enää mukana näillä pelikentillä?

Tehtävä herätti lukijoissa ajatuksia. Joku rohkeni kommentoimaan, mikä oli mukavaa. Olisi hauska lukea enemmänkin siitä, mitä ajatuksia tehtävä herätti. Kommenttilaatikossa on tilaa tarinallesi. Ensin tarvitaan  joku rohkea särkemään jään, ehkä sinä?

Itsellä tämä saman kysymyksen pohtiminen toi luullakseni tiettyä selkeyttä ajatteluun. Päädyin jonkinlaiseen 50-60 ajatukseen, joka jakautuisi velvollisuuksiin ja mukavien asioiden toteuttamiseen.

Velvollisuuksien, eli välttämättömien, usein ei-mukavien asioiden raiteilleen saattaminen olisi tietenkin tärkeää. Asioita ei halua jättää kesken muiden vaivaksi.  Jos puuvaja on maalaamatta ja se on ollut minun hommani, en mitenkään kehtaisi jättää hommaa kesken. Palkkaisin vaikka naapurin Eeron hoitamaan asian, jos en itse pystyisi.

Velvollisuuksiin lukisin myös oman elämän dokumentoinnin. Jäljet katoavat niin äkkiä tässä tuulisessa maailmassa. Isovanhemmistani tiedän jotakin, heidän vanhemmistaan en juuri mitään. Katson, että nykyihmisellä on velvollisuus kertoa oma tarinansa omalla tavallaan. Kuka tietää, vaikka joku olisi sadan vuoden päästä kiinnostunut tietämään tarinasi. Hautausmaalta hautakivestä löytyisi ristin lisäksi tärkeimmät tiedot: syntymä- ja kuolinpäivät sekä nettiosoite. Netistä voisi käydä muistelemassa henkilöä; katsomassa kuvia, kuulemassa puhetta ja lukemassa asianosaisen tarina.

Sitten raivaisin tilaa mukaville asioille. Koska aikaa on vähän pitäisi olla mieluummin itsekäs kuin orjaileva. Raivaisin tilaa niille asioille, joita erityisesti haluan toteuttaa. Jos pidän yli kaiken saksan kielestä, käyttäisin aikani suuressa määrin saksan opiskeluun, vaikka se turhaa tavallaan olisikin. Jos tililläni olisi ylimääräistä rahaa ja olen pitkään haaveillut uudesta kännykästä, miksi jäisin odottelemaan? Miksi en menisi liikkeeseen saman tien hankkimaan laitetta? Miksi mukavia asioita pitäisi siirtää loputtomasti? Tähän luokkaan kuuluisivat myös ihmissuhteet. Läheisten ihmisten haluaisin olevan paljon kanssani ja haluaisin, että he tietäisivät miten merkityksellisiä ovat. Sitten haluaisin tavata tärkeitä matkatovereita matkan varrelta ja osoittaa heille miksi ja miten he ovat olleet rakkaita. Ketään en suostuisi tapaamaan pelkästä velvollisuudesta, en edes Tasavallan presidenttiä.

Rahaan liittyen joku huippuvarakas on leikitellyt sellaisella ajatuksella, että hän pitäisi huolta siitä, että hänen jättämänsä perintö olisi arvoltaan tasan nolla. Omaisuutensa voisi testamentata vaikka hyväntekeväisyyteen. Vanhemmilta peritty omaisuus ei ole itse ansaittua eikä siten automaattisesti kuulu seuraavalle sukupolvelle. Riidat ja vääränlainen elämänasenne olisi valtava riski perillisille. Niinpä olisi parempi, että jokainen luo oman omaisuutensa itse ja elelee nöyrästi sen kanssa. Isot perinnöt vain haittaavat elämää. Onneksi en satu olemaan rikas, joten ei tarvitse miettiä tällaisia kysymyksiä oikeasti, mutta  teoriatasolla tuossa on mielestäni jotakin pohtimisen arvoista.
---
Vointi oli tänään riittävä. Huomenna blogissa on vuorossa toinen pieni pohdinta, joten pysy verkossa.