Miksei me oikein pärjätty Riossa?

Suomen olympiamenestystä on kovasti pohdittu päivän aikana. Yksi pronssi
Riosta oli aika vaisu lopputulema. Radiossa kansan taholta esiteltiin hyvinkin erilaisia, mutta varmoja näkökulmia asiaan. Kaikki soittajat tuntuivat tietävän vastaukset melkoisella tarkkuudella. Herravihaakin on saatu nostettua esiin, sen tietää ainakin Kojonkoski nahoissaan, jos hän on yhtään välittänyt kommentteja seurata. Jokaisella tietenkin on oikeus mielipiteisiin ja kommentteihin. Niinpä itsekin päädyin tässä esittelemään joitakin ajatuksia keskustelun pohjaksi.

Aina voi Suomen surkeutta selittää pienuudella ja resurssien puutteella. Lahjakkuutta muka on liian vähän kuten rahaakin. Se ehkä olisikin uskottavaa, mutta aina törmätään pieneen sympaattiseen kiusankappaleeseen nimeltä Tanska. Tuolla maalla on Riosta kasassa uskomattomat 15 mitalia ja vieläpä monesta lajiryhmästä. Väestöä on saman verran kuin Suomessa. Heidän tuloksensa ei pitäisi mitenkään olla mahdollinen, jos olisi kysymys resursseista.

Uskon, että järjestelmä yksin ei tuota menestystä, mutta se voi tukea menestysnälkäisiä yksilöitä matkalla huipulle. Järjestelmä voi auttaa vaikkapa opiskelun ja harjoittelun yhteennivomisessa. Se voi koota huippuja yhteen harjoittelemaan leirille ja palkata lajivalmentajia urheilijoiden tueksi.

GOLDFISHIN teesit:
Huipputulosten taustalla
1) poikkeusyksilöt, jotka tulee löytää ja onnistua pitämään lajin parissa.
a) synnynnäiset fyysiset ominaisuudet (esim. pituus koripalloilijalla tai hapenottokyky hiihtäjällä)
b) synnynnäiset psyykkiset ominaisuudet - periksiantamattomuus, voitontahto, häviämisen äärimmäinen vihaaminen
c) poikkeuksellinen rakkaus lajia kohtaan

2) ammattimainen toiminta, eli
a) pätevä valmennus mahdollisimman varhain. "tieto on menestystä".
b) maksimaalinen toistojen määrä 
c) jokaisen suorituksen maksimaalinen laatu
e) terveenä pysyminen; riittävä lepo,  huoltava harjoittelu, terveet elämäntavat sekä terveydenhoito

3) huippuolosuhteet ja -välineet

4) tiimityö, yhteishenki sekä tiedon jakaminen (Norjan hiihtomaajoukkueen malli)

5) riittävä taloudellinen tuki

Lopuksi
Tuossahan ei ollut mitään kovin uutta. Miksi huippuja on kuitenkin niin valtavan vähän? Mielestäni vastaus on sosiologinen.  Huipulle pääsemisessa on kysymys siitä, että kaikki on laitettava likoon, jos yhtään haluaa pärjätä. Monissa maissa urheilu nostaa sosiaalista statusta. Nigerialaiselle nuorelle miehelle on aivan eri juttu päästä pelaamaan Veikkausliigaan jalkapalloa pikku palkalla kuin espoolaiselle Keilaniemen kasvatille, joka saa saman verran viikkorahaa.

Lahjakkuudet ovat usein lahjakkaita myös muissa asioissa. Suomalaisessa yhteiskunnassa edetään parhaiten koulutuksen kautta. 19-vuotias ylioppilas pohtii valintaa urheilu-uran ja opiskelupaikan välillä. Joku voi olla valmis katsomaan olympiadin verran ja 23-vuotiaana on uusi valinta.  23-vuotias harvoin on vielä huipulla, tarvitaan toinen olympiadi, jonka jälkeen hän hän on 27-vuotias. Opiskelemaan lähtenyt on tuossa vaiheessa valmistunut opinnoistaan ja maksaa lääkärinpalkasta jo asuntolainaa, siinä missä toinen pitää akillesjänteen päällä jääpussia. Urheilu ei oikein elätä. Veikkaanpa, että Suomesta löytyy yksi yleisurheilija, jolla on kolmikerroksinen valkoinen tiilitalo rinnetontilla. Muut kitkuttelevat apurahoilla ja vanhempien tuella. Tommi Evilä oli esimerkki fakiirista, joka katsoi kaikki korttinsa pituushyppääjänä. Hän urheili 34-vuotiaaksi palkintonaan mm. välilevyn pullistuma. Hän saavutti MM-kisoissa pronssia pituushypyssä, joka on saavutus. Uransa jälkeen hän opiskelee diplomi-insinööriksi. Hän valitsi urheilijan tien eikä jäänyt tyhjin käsin.