Megafirman avajaispäivä

Tänään helluntaina juhlittiin maailman suurimman organisaation, kristillisen kirkon syntymää. 33 % maailman väestöstä kuuluu tavalla tai toisella tuohon joukkoon. Puhutaan siis miljardeista. 

Kirkonmenot lähetettiin tänään Kurikasta. Siinä oli perusluterilaisuutta parhaimmillaan. Saarna oli rutikuiva, mutta silti se oli hengellisesti antoisa, ainakin itse koin sen niin. Siinä oli älyllisesti ja kirkkaasti sanottu kaikki olennainen. Mielestäni muuta ei tarvita.

Vai tarvitaanko sittenkin? Seuraavaksi jäin pohtimaan sitä, että miksi luterilaisuudessa papit ovat niin tasapaksuja. Amerikkalaiset herätyskristilliset papit ovat erilaisia, he eivät puhu, vaan suorastaan huutavat ja pauhaavat hirmuisella voimalla. Olisiko tämä toimivampi tapa saada kansa mukaan karkeloihin? Viime vuosikymmeninä suomalaisessa julkisuudessa ei ole ollut kovin näkyviä pappeja, ainakaan papin roolissa. Näkyviä saarnamiehiä ovat olleet sellaiset ei-kirkolliset henkilöt kuten Jari Sarasvuo, Esa Saarinen ja Tommy Hellsten*. He ovat opettaneet kansaa ja luoneet henkistä ilmapiiriä merkittävästi. Toki piispojen kannanotot ovat olleet esillä ja niitä kuunnellaan tarkasti, mutta silloinkin on yleensä kyse enemmän yhteiskunnallisista asioista kuin varsinaisesti kirkon peruskaurasta.

Välillä on tuntunut siltä, että Sarasvuo puhuu hengellisyydestä rohkeammin kuin papit konsanaan. Hän uskaltaa puhua uskosta ja armosta. Meidän luterilaisuuttamme vaivaa joskus se, että uskonnosta ei tohdita puhua ja sitten monesti niin, että jos puhutaan, niin puhutaan väärin, ihmiset karkottavasti. Pitää osata puhua ihmisille heidän omalla kielellään, sillä joka koskettaa heitä. Pitää osata myydä sanomaa, sehän on evankelioinnin idea. Sarasvuolta saa ottaa mallia. Onkohan niin, että luterilaisuus joskus kokee asemansa liian itsestään selväksi. Ajatellaan ettei omia ajatuksia edes tarvitse myydä.

Hengellistä etsintää on ollut aina ja tulee olemaan. Ihminen on isojen kysymysten edessä. Viimeistään viimeinen seinä on sellainen asia, joka pistää isommankin körmyn miettimään elämänsä perustaa. Helposti luullaan, että muilla menee hyvin, mutta vain itsellä on kaikenlaisia kuormia kannettavana. Eihän se niin mene. Ei tarvitse paljon iloista ulkokuorta rapsuttaa, niin itse kultakin alkaa löytyä kipua ja kuormaa kannettavaan. On sairautta, ihmissuhdevaikeuksia, surua, taloudellisia huolia, syyllisyyttä, häpeää jne. Mitä tehdä tämän tunnekuorman kanssa? Potea itsekseen pullon kanssa? Meillä ei valitettavasti ole rippituolia luontevassa käytössä kuten roomalaiskatolisilla. Tarvitaan sellaisia yhteisöjä, jonne ihminen voi mennä omien kysymystensä kanssa ja ennen kaikkea tulla siellä ravituksi. En usko, että siihen tarvitaan narsistipappeja, laihdutusvalmentajia tai psykologeja, vaan rohkeita ja ennen kaikkea viisaita sananjulistajia, jotka osaavat vastata hengelliseen janoon. Tuote on erittäin hyvä, mutta se tarvitsee hyviä myyjiä. Toki personal trainerillekin kannattaa mennä elämäänsä käsittelemään, mutta ei siellä vakaumukseen liittyviä kysymyksiä välttämättä pääse ratkomaan.  

Tänään vihittiin entinen oppilaani papiksi Espoon tuomiokirkossa. Taitaa olla toinen laatuaan.  Hän lähtee nyt myymään hyvää sanomaa nuoren miehen innolla, rohkeasti ja taitavasti. Niin toivon ja uskon. Työmaata riittää ja koko persoonansa saa laittaa likoon. Mutta myyjän onneksi tuote on hyvä. Maailman suurin organisaatio on häntä Korkeimman kanssa tukemassa työssään. Aamen.

---

Vointi ollut hyvä tänään. Olin haravoimassa ruohoa, mikä oli tavattoman kivaa ja poikkeuksellista. Yleensä se olisi aivan liian raskasta toimintaa meikäläiselle, joten tämä kertoo jotain päivän kunnosta. Ja taas mietin miten äkkiä tämäkin päivä johonkin meni. Kesä vaan valuu käsistä. 

*Tarkkaan ottaen Hellsten on myös pappi, mutta hän ei esiinny niinkään kirkonmiehenä vaan terapeuttina ja kouluttajana.