Penkkiurheilijoille ollut kova päivä tänään. Syöksyä, lumilautailua, hiihtoa ja ampumahiihtoa. Ja tätä kirjoitettaessa on vielä normaalimäen kilpailu edessä.
Enni Rukajärvi otti valtavan riskin toisella kierroksella. Hän teki kaksi hyppyä olympiafinaalissa, joita ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Hulluuden ja sankaruuden raja on veteen piirretty viiva. Tällä kerralla jäätiin sankaruuden puolelle. Slope style on mahtava televisiolaji. Kuusi erilaista huikaisevaa temppua yhteen laskuun on mukavaa katsottavaa varsinkin hidastuksissa.
Ampumahiihtäjättärillä meni kisa piloilleen. Molemmilla Suomen naisedustajille meni kaksi laukausta ohi pystyammunnassa. Mari Laukkasen suoritus oli hänelle normaali, Kaisalle katastrofi. Puhdaskaan ammunta ei olisi Kaisan kilpailua pelastanut. Hiihto ei kulkenut ja ilmeisesti huoltokin oli epäonnistunut pahasti omassa työssään. Mielenkiintoista oli se, että muillakin ennakkosuosikeilla (Berger, Domratcheva, Soukalova)meni kisa aikalailla pyrstölleen. Kymmenen parhaan joukossa suuri osa melkoisia yllättäjiä. Liekö niin, että suosikkien ympärillä on ollut niin kova hälinä ennen kisoja että keskittyminen on häiriintynyt. Ja onko niin, että olympiamitali on niin kova juttu suurimmillekin tähdille, että hävvittävää on paljon enemmän kuin voitettavaa. Rivikilpailijoilla on puolestaan paljon enemmän voitettavaa.
Media elää tarinoista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Onnistujia on kiva haastatella ja kuunnella. Mutta miten pitäisi kohdella epäonnistujia? Omasta mielestäni on tosi noloa katsoa epäonnistuneen urheilijan haastattelua. Epäonnistmisen jälkeen olisi korrektia, että urheilija saisi vetäytyä omaan rauhaansa ilman toimittajien kysymyksiä. Tänään Kaisan haastattelun aikana teki mieli vaihtaa kanavaa. Ei ole mukava katsoa, kun uransa pääkilpailun epäonnistunutta nöyryytetään vielä kameroiden edessä aivan turhilla kysymyksillä. Viimeistään siinä vaiheessa toimittajan pitäisi osata lopettaa, kun toisella on itku kurkussa eikä saa sanottua mitään. Taputus olkapäälle ja tsempin toivotus riittäisi sekä urheilijalle että katsojalle tuossa vaiheessa ja jo vähän aiemmminkin.
En tiedä uskallanko edes katsoa mäkihyppyä tai ainakaan pettyneen Janne Ahosen haastattelua. Aiemmin se tuntui suorastaan eläinrääkkäykseltä, kun murjottavalta Ahoselta keksitään kysyä ties mitä joutavaa. Jos onnistujia ei ole, niin mäkimonttutoimittajat saisivat pitää hyvällä mielellä pienen lepohetken täydellä palkalla. Tietenkin kielitaidon harjoittaminen voisi olla paikallaan ja voisi haastatella kisan onnistujia. Ja saksalaisia, itävaltalaisia ja sveitsiläisiä saksaksi. Norjalaisia tietenkin ruotsiksi. Japanilaisia saa haastatella englanniksi.
Vähissä ovat fyysiset voimat olleet tänäänkin, mutta periaatteessa vointi kuitenkin ollut hyvä. Ja ekstraahan on se, että kaikkia on saanut nähdä kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti