Hau hau, nyt haukutaan hallitusta!

Paljon tapahtui tänään taas. Pari isompaa projektia alkaa olla loppusuoralla, mikä pari viikkoa sitten tuskin olisi ollut kuviteltavissa. Siitä tosi hyvä olo. Myös leikatun kynnen kanssa on mennyt erittäin hyvin. Tuntuu erikoiselta, kun jokainen askel ei aiheuta pientä kivun vihlausta. Siitäkin hyvä olo.
---
Politiikka herättänyt ajatuksia varmasti monissa. Siitä ei niin hyvä olo.


Eduskunta istui tänään viimeisen istuntonsa varsin surrealistisissa tunnelmissa. Hallitus kaatoi omat esityksensä. Yhteiskunnallisen päätöksenteon surkeutta voisi tietenkin voivotella loputtomasti. Päätöksiä ei saada aikaan ja ne mitä saadaan aikaan täytyy perua niiden huonouden takia. Minua kiinnostaa tässä ja nyt pohtia tämän surkeuden taustoja hiukan syvemmin. Mistä tämä surkeus on peräisin ja mitkä ovat sen taustat?

Ensinnäkin rohkeuden puute oli yksi keskeinen asia. Iiro Viinanen oli aikanaan tarpeeksi rohkea ottamaan vastuuta ja sen myötä toki lommojakin tuli molempiin kylkiin. Asiat edellä pystyttiin etenemään vaikeissakin kysymyksissä. Suomi saatiin nousuun valtavan vaikeasta sillasta. Tähän ei Kataisen porukka pystynyt. Stubbin kausi on puolestaan ollut ennennäkemätöntä kaaosta ilman johtajuutta. Porukka meni täysin kurittomaksi ja jopa nöyryytti pääministeriä julkisesti eduskunnassa.

Sortumatta hurskasteluun tai ilkeyteen on sanottava, että Kataisen hallitus oli pitkälti pelkuriporukka. Mistä muusta kertoo se, että on puolueita, jotka ovat valmiita lähtemään hallituksesta kymmenen euron lapsilisän alennuksen vuoksi? Jos yleisessä tiedossa on miljardisäästöjen välttämättömyys, eikä kymmen euron suuruusluokkaa olevaa säästöä saada aikaiseksi, miten ihmeessä voidaan suurempiakaan päätöksiä tehdä? Yhdenkään lapsiperheen maailma ei siihen olisi oikeasti kaatunut, että muutama hassu euro lapsilisistä olisi jäänyt pois.  Pikemminkin se olisi ollut merkki siitä, että kaikki ovat sitoutuneesti mukana säästötalkoissa vaikka pienestikin.  Suomi olisi edelleen ollut yksi parhaimmista maista lapsiperheiden elää. Nyt ollaan kreikan tiellä, mikä ei hyvää lupaa.

Toinen merkki pelkuruudesta oli se, että keskeiset ministerit hyppäsivät kesken kaiken pois. Miksi he haluavat ministeriksi, jos heti tilaisuuden tullen juoksevat pakoon?  Keskeisistä ministereistä vain ulkoministeri taisi hoitaa hommansa pitkäjänteisesti loppuun asti. Työ- ja oikeusministeri sekä sisäministeri pitivät myös pintansa. Osa vaihtoi salkkua kesken kauden. Toisin sanoen taisi olla niin, että vanhimmat ministerit suoriutuivat parhaiten. Voidaan kysyä myös toisin päin. Olivatko avainministerit liian nuoria ja kokemattomia pärjätäkseen näin isoissa karkeloissa? Uusien kotimaisten haasteiden (soinilaisuus)  lisäksi oli erilaisia kansainvälisiä kuvioita sekä taloudessa että turvallisuuspolitiikassa, joiden kanssa oli vain pärjättävä.

Yleisen pelkuruuden lisäksi nostaisin surkeuden syyksi tiimityön kannalta vaikeat henkilökemiat.
Jostain syystä Kataisen joukoissa oli harvinainen määrä käveleviä katastrofeja, joiden seuraavaa siirtoa sai suorastaan pelätä.

Ehkä pahin heistä oli Henna Virkkunen, joka ensin oli uudistaa peruskoulun (edellisessä hallituksessa) aivan outoon malliin. Sittemmin lähdettiin uudistamaan kuntia ja taas Virkkunen laitettiin asialle. Onneksi hän ei saanut mitään aikaan. Krista Kiuru oli toinen pelottava tapaus ilmeisen heikon lasku- ja hahmottamistaitonsa vuoksi. Onneksi oppivelvollisuusiän nosto ja toisen asteen uudistus kaatuivat. Luvut eivät kerrassaan täsmänneet alkuunkaan. Nolointa oli se, että kadunmieskin pystyi laskemaan puolessa minuutissa, että viidellätoista miljoonalla ei pidennetä oppivelvollisuusikää eikä toisen asteen koulutuksesta voi säästää satoja miljoonia tuhoamatta koko systeemiä.

Jutta Urpilainen sai valtavan raskaan salkun hoidettavakseen ja tuli kalliiksi valtiolle monessa mielessä. Hyvä neuvottelijan ei kannattaisi hirttää itseään ennalta liian tiukkoihin kannanottoihin. Urpilainen oli liian ehdoton Kreikka-vakuuksissa, mikä maksoi Suomelle paljon arvovaltaa Euroopassa. Eläkeuudistuksissa meni paljon ruutia harakoille, kun äänestäjille luvattin että eläkeikää ei saanut nostaa, vaikka matemaattiset faktat olivat aivan selvät. Lähdettiin hakemaan keinotekoisia työuran pidennyksiä, mihin meni hirmuisesti aikaa ja vaivaa.

Vielä moittisin Arhinmäkeä ja V.Niinistöä, jotka olivat omaan pussiin pelaajia ja individualisteja vailla vertaa. Arhinmäki on vaalikeskusteluissa kovin ryöstämään puheenvuoroja muilta ja omissa vastauksissaan puhuu aivan muuta, mitä kysytään. Tällainen loputon itsensä kehuja hallituksessa mahtaa olla tosi iso rasite yhteistyön kannalta. Sama pätee Niinistöön hiukan pienemmässä mittakaavassa. Omakehuinen tapaus hänkin, varsinainen tiimityöskentelyn kammotus.

Huonossa joukkueessa on yleensä hyviäkin pelaajia mukana. Niin nytkin. Veteraanit Ihalainen ja Tuomioja ovat olleet asialinjalla koko ajan. Carl Haglund on natointoilustaan huolimatta hoitanut tehtäväänsä varsin särmästi. Risikko, Räsänen, Henrikson vaikuttavat siltä, että tehneet sitkeästi töitä ilman suurempia ylilyöntejä. Uusista ministereistä Vapaavuori joutui kovaan paikkaan, mutta on osoittanut tarmokkuutta ja korkeaa taitoa toimissaan. Ja kun nyt kehumaan rupesi, niin mainita pitää Pekka Haavisto, joka hoiti pätkän kaikkein epäkiitollisinta ministeripostia ollen hetken tähti politiikan hämärällä taivaalla.