Päivällä kuuntelin streamina Haastettu kirkko-seminaaria Tampereelta. Piispoilla ja professoireilla oli paljon pohdittavaa. Tilastot osoittavat huolestuttavia lukuja kirkon kannalta. Esim. Helsingissä vuonna 2000 kastettiin yli 70 % lapsista ja viime vuonna alle 50 %. Kirkko saa kritiikkiä eri suunnista. Toisten mielestä kirkko on liian konservatiivinen ja toisten mielestä liberaali. Useimpia vaan ei kiinnosta, muut sisällöt ovat ajaneet edelle.
Suomalaiset ovat olleet varovaisia puhumaan henkiökohtaisista asioistaan mm. uskonnosta. Katolinen rippiperinne menetettiin aikanaan ja suut menivät suppuun, ei enää tarvinnut repiä auki sielunelämäänsä papin edessä. Menetettiinkö tässä uskonelämän rikkaudesta ja hyvän elämän kilvoittelusta jotakin olennaista?
Monille hengellisyys on perinteisesti ollut hiljaista suostumista ja osallistumista vaikkapa joulukirkkoon. Kirkkoa on arvostettu organisaationa, pappia sopivasti pelätty ja kunnioitettu. Katekismuksen sisältöä pidetty tärkeänä ja kirkkoon kuuluminen ollut itsestään selvyys. Näistä tekijöistä on monen kristillinen identiteetti rakentunut, joka on välitetty eteenpäin seuraaville sukupolville.
Mutta nyt internet-kaudella tullut stoppi.
Hektisessä maailmassa on kiire ja hirvittävän paljon virikkeitä, joille katekismus ei välttämättä aina pärjää.
Sielunelämä taas vaatii aikaa ja tilaa mennä pintaa syvemmälle. Mutta missä se aika ja tila on, kun maailmasta on tullut pieni globaali 24/7 kylä.
Olisikohan hätäinen johtopäätös ajatella, että kirkon ensisijaisena päämääränä ei välttämättä olisikaan, että 100% kansasta kuuluisi siihen ja maksaisi kiltisti kirkollisveronsa? Riittäisikö vähempi, mutta sisällöltään enempi? Mutta miten?
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti