Tänään oli vointi tosi hyvä. Selkää ei paljoa edes muistanut ja tuntui siltä että mennä rommelsin siinä missä muutkin. Uutena kokemuksena oli balettitunnille kuljettaminen opettelu rituaaleinen. Hauskaa! Rituaaleilla tarkoitan sitä, että pukeutumisessa, hiustenlaitossa ja tunnille tulemisessa on tiettyjä toistuvia kuvioita, enkä niissä osaa nähdä mitään sinänsä arveluttavaa. Tietenkin voi olla, että baletissa kasvatetaan aika ahtaaseen ihmiskuvaan, mutta siinä on vanhemmilla vastuu seurata tilannetta. Vanhempien kannalta baletti on kilpaurheilua helpompaa, kun kilpailua ei tarvitse miettiä. Tietenkin voi kadehtia muita kauniimpia tyttöjä. Mutta oman lapsen näkeminen kilpailemassa sytyttää monissa vanhemmissa sisäisen, kuin murhanhimoisen, tiikerin. Niinpä kuuleekin uskomattomia tarinoita kenttien laidoilta. Eli baletti on ehkä sittenkin kohtuullisen turvallista ja mielenkiintoista, kun tuo kilpaurheilun maailma on jo jollakin lailla nähty isompien lasten myötä.
Tässä yhteydessä tulee erittäin ärsyttävä ilmiö mieleen. Kyse on toki aivan pienestä asiasta. Joukkuepeleissä, joissa korostetaan häviämistä ja voittamista juuri joukkueena, on tärkeä kannustaa koko joukkuetta. Jotkut vanhemmat keskittyvät huutamaan kannustushuutoja VAIN omalle lapselleen; "hyvä, meidän Jussi, hyvä meidän Jussi!" Silloin tunnen myötähäpeää tuota vanhempaa kohtaan ja sääliä Jussia kohtaan. Omalle lapselle voisi antaa kehut vaikka kotimatkalla ja kertoa olevansa ylpeä tämän pelisuorituksista, mutta kentänlaidalla kuuluu kannustaa koko joukkuetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti