Aamulla riensin kiireesti keskussairaalaan tt-kuvauksiin. Menin nöyrästi lakki kourassa, koska olin muutaman minuutin myöhässä. Röntgenosasto oli tapansa mukaan ajoissa, joten pääsin saman tien koneeseen. Kanyyli kiinnitettiin merkkiainetta varten käteen, kunnes he alkoivat kyselemään munuaisarvon perään. Se pitää aina olla otettuna ennen kuvausta.
Verikoe oli otettu paikallisessa terveyskeskuksessa viime viikolla. Arvoa ei kuitenkaan löytynyt, piti ottaa uusi. Se olikin monivaiheinen ja pitkä tarina. Useita, faxeja, puheluita, neuvotteluja ja kyselyitä. Kukaan ei ottanut kokonaisuutena vastuuta tilanteesta, vaan itse piti kierrellä ympäri sairaalaa ja soitella, selittää ja hoputtaa. Lopputulos oli se, että kuvaus saatiin hoidettua pitkän kaavan kautta. Yleensä aikaa menee 15 min, nyt kesti 2h 45min. Onneksi olin paljon normaalia paremmassa kunnossa, joten jaksoi ilman aamiaista. Paastonaika alkoi siis hyvin konkreettisesti omalla kohdallani. Kotiin päästyäni nukuinkin iltaan asti.
Mikä oli syynä tapahtumille? Faksi viime viikon verikokeesta oli kadonnut jonnekin ja siitä seurasi tämä koko vyyhti. Sääliksi kävi niitä potilaita, jotka joutuivat odottamaan takiani ja niitä aina seitsemää työntekijää, jotka saivat lisätyötä vuokseni. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun faksit aiheuttavat ongelmia. Viime viikolla ollessani verikokeessa etsittiin lähetettä koko terveyskeskuksesta. Lopulta se löytyi. Oli menossa paperinkeräykseen. Miten ihmeessä digitalisaation kaudella voidaan olla noin riippuvaisia fakseista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti