Pieni työkokemus ja kohti uusia hoitoja

Eilen vietettiin lähipiirissä synttäreitä, joten blogi jäi päivittämättä.

Tänään sain olla omimmassa roolissani, sain olla rehtorin luvalla omana sijaisenani kun sijainen oli sairastunut. Työpäivä ei ollut kovin pitkä, mutta vakuutuin taas siitä että mielekkäämpää työtä en voi kuvitella kuin mitä olen saanut tehdä. Nautin jokaisesta henkäyksestä, kun sain tehdä työtä. Tällainen lapsenomainen ja naivi suhde minulla on ollut aina työhöni. Olen odottanut että milloin se katoaa ja haluaa tehdä jotain muuta, mutta vielä ei se päivä ole koittanut. Siinä mielessä on kyllä ikävä töihin. Työ ei ole tuntunut velvollisuudelta juuri koskaan, vaan se on ollut suurta iloa.

Huomenna alkaa hoidoissa uusi vaihe. Kysymyksessä on koko pään sädehoito. Päästä löytyi neljä metastaasia, jotka pitää sädettää ennenkuin muuta tutkimusta ja hoitoa päästään tekemään. Tarkoittaa käytännössä 10 hoitokertaa peräkkäisinä päivinä ja tavoitteena saada metastaasit aloilleen. En toki voi väittää, että kysymyksessä olisi ollut kovin miellyttävä yllätys, että tällasia löytyi, oikeastaan en ollut varautunut asiaan juurikaan. Mutta turha näitä on jäädä suremaan, asia ei sillä parane yhtään. Mieli ollut ihmeenkin hyvä tilanteeseen nähden. Ja siitä voi olla kiitollinen, että lääkäri osasi epäillä aika lievistä oireista kyseistä oikeaa asiaa ja passitti nopeasti kuvaukseen. Pään sädehoidoista löytyy kuitenkin rohkaisevia kertomuksia. Vakavatkin oireet ovat parantuneet, esim. jotkut ovat saaneet liikuntakykynsä takaisin.

Paljon olen saanut viime päivinä terveisiä, kannustavia ja lämpimiä viestejä. Monet ovat sanoneet, että olen ollut mielessä ja rukouksissa läsnä. Kiitos teille, jos tätä kautta kiitos perille välittyy! Nämä ovat tärkeitä juttuja. Jatkossa teidän työtänne tarvitaan yhä kovasti. Haasteet ovat kovat mutta ihmeiden aika ei ole ohi. Myös toivo on ihmeistä suurimpia ja tekee elämästä paljon parempaa.