We want ...

Nyt oli paras päivä pitkästä aikaa. Sopivasti yllytettiin kävelyllekin.

"We want more" on mielenkiintoinen sarja suomalaisista kuuluisista bändeistä. Viisi jo kauan sitten lopettanutta bändiä kootaan uusiksi ja tarkoituksena on paitsi esiintyä yhdessä myös tehdä uusia kappaleita.

Mielenkiintoisinta ohjelmasarjassa on seurata bändien sisäistä dynamiikkaa, mitä muuten on päässyt vain rivien välistä aavistelemaan. Mukavaa on se, että bändit ovat sisäisesti hyvin eriaisissa sisäisissä asennoissa pitkän tauon jälkeen. Jossakin bändissä (Kwan) on heti hirmuinen henki päällä. Vanhat kemiat löytyivät heti ja uudenkin materiaalin tuottaminen lähtee sujuvasti  käyntiin. Kwanissa musiikki on ensi sijaisesti hauskanpitoa, mikä näyttää hyvältä. Myös Neon2 ja Don Huonot pääsevät liikkeelle pienten alkukankeuksien jälkeen. Don Huonoissa ammattimainen tekemisen meninki on eniten läsnä. Uusia biisejä on kymmeniä jemmassa, joita lähdetään perkaamaan. Mascaralla ja Miljoonasaateella sen sijaan on hankalampaa, koska ryhmien sisällä on isoja jännitteitä. Yksimielisyys tekemisen suunnasta puuttuu varsinkin Miljoonasateelta. Yksi soittaja ei halua ollenkaan palata vanhoihin biiseihin, jotka ovat hänen mielestään kerran jo hyvin tehty. Bändin keulahahmo taas tuntuu olevan huolestunut siitä, mitä Miljoonasateen henkiin herättäminen tarkoittaa hänen omalle soolouralleen. Mitä jos yleisö jatkossa on kiinnostunut vain Miljoonasateesta? Kaikkiaan mielenkiintoinen sarja yhdessä tekemisen ilosta ja tuskasta.

Paavo Lipponen oli haastateltavana Arto Nybergissä. Uskon, että Lipposen asema Suomen historiassa tulee olemaan merkittävä. Hän oli viemässä maata Euroopan ytimeen ja nostamassa Suomea lamasta kukoistukseen varsin oikeistolaisella politiikalla. Hän ei ole samasta puusta veistetty kuin nykyinen demarijohtaja, joka hakee keinotekoisesti otsikoita jokaiselle päivälle. Lipposen tylyn rehellinen tyyli toimi aikanaan omalla tavallaan. Turhasta laskelmoinnista häntä ei todellakaan voi syyttää.

Niin avoimesti kuin Lipponen tuskin kukaan on Kepua vihannut. Siksi olikin luettava melkoiseksi teoksi (jopa ansioksi) sen, että hän kehui Esko Ahoa tämän roolista Suomen viemisessä Euroopan Unioniin. Ja kiistatonta kai lienee, että ellei Aho olisi taivuttanut Keskustaa tiukalla otteella unionin kannalle, Suomi olisi jäänyt ulkopuolelle. Ja toki Aho palkintonsa on saanut vaikkei presidentiksi aivan noussutkaan. Näitä tämänkaltaisia jääriä Suomi tarvitsee jatkossakin. Ei jääräpäisyys sinänsä ole arvo. Lipponen ja monet muut pitivät samalla huolta Suomen maineesta. On siellä Euroopassa sittemmin epäviisaamminkin esiinnytty Suomen maineen näkökulmasta. Toki ajatkin ovat eri.