Aina on tuntunut kaukaiselta ajatukselta joutua pyörätuoliin. Tänään se sitten nähtiin, millaista on kyseisessä kapistuksessa istua. Keskussairaalassa on niin pitkät välimatkat, että oli viisaampaa edetä pyörien päällä. Eikä se niin kamalaa ollut ainakaan omasta puolesta.
Tänään oli eka kuvauspäivä kolmesta. Harvinaisempia kuvauksia, tuskin tarvii tarkentaa. Merkkiaine oli tuotu Hollannista tätä varten ja sen verran on säteilyä kropassa, että raskaana oleviin ja alle kouluikäisiin tulee pitää 2 m turvaväli. Aineen puoliintumisaika on 72 tuntia. Merkkiaineen ja kuvauksen välillä oli reilu 2 tuntia. Sairaalassa oli onneksi erinomainen lepohuone, jossa sai odottaa kuvausta. Tosin huoneessa oli ihan hiljaista, mistä seurasi se, että Euroviisukappaleet alkoivat soida päässä. Ei siinä muuten mitään ongelmaa, mutta Romanian kappale saa minut voimaan pahoin jostain syystä.
Eilisiin käsitepohdintoihin tuli pieni jatko. Jäin miettimään toivon ja uskon suhdetta. Olen ollut taipuvainen ajattelemaan, että usko ja toivo ovat saman asian eri vahvuusasteita. Esimerkiksi seuraava: Uskon, että BM voittaa mestarien liigan, on vahvempi ilmaisu kuin toivon, että BM voittaa liigan. Usko olisi täten yksinkertaisesti toivoa vahvempi ilmaisu.
Mutta hiljaisessa kopissa ollessani tajusin, että oikeastaan sehän ei aina mene ihan niin. Usko ja toivo voivat olla ristiriidassa keskenään. Toivon, että D voittaa, mutta uskon silti, että BM voittaa, koska se on taitavampi joukkue. Näin nämä kaksi asiaa hahmottuvat kahdeksi eri asiaksi. Ymmärrän, miksi Paavali ottaa toivon mukaan tähän kolmikkoon. Toivo on vallaton ja rajaton. Sitä ei voi mikään kahlita. Jos BM menee johtoon D:n pelaajien ei kannata lakata uskomasta omiin mahdollisuuksiin. Jos ollaan tappiolla aivan ottelun lopussa ja usko on kovilla vielä kannattaa toivoa ihmettä. Näin on D:lle jo käynyt tänä vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti