Kolmas hoitokuuri takana eli suunnitelman mukaan ollaan puolessa välissä. Seuraavaksi tiedossa on palautumista ja 27.12. vartalon tietokonekuvaus ja 4.1. sitten lääkärin vastaanotto, jolloin nähdään mihin suuntaan sairaus on kehittynyt.
Tänään oli vuorossa nuori ja nätti sairaanhoitaja, joka osasi laittaa kanyylin käteen taitavasti. Maanantaina vähän erilainen hoitsu laittoi kaksi kertaa hutia ja sitten onnistui toiseen käteen sillä seurauksella, että ihon alla nyt kymmensenttinen mustelma. Olen tehnyt näiden yhdeksän letkupäivän ainkana sen oletuksen, että mitä nuorempi hoitaja sen parempi pistotaito. Kaiken järjen mukaan luulisi asian olevan toisin päin.
Olo on kolmannen päivän tyypillinen olo. Toisen päivän euforia on takanapäin. Ihan niin väsynyt en ole kuin viime kierroksella. Ulos ei ole mitään asiaa, kun pakkanen huitoo kolmattakymmentä. Kortisoni pitää levottomana, niin että jalkaa pitää hetkuttaa ja yrittää pysyä jotenkin liikkeessä. Heikkous ei ole vielä tullut vastaan eli virtaa ja voimaa on jonkin verran. Kolme seuraavaa päivää ovat jännittäviä. Mihin suuntaan nyt mennään kun myrkkynuoli hiukan pienempi? Toiveena olisi päästä vähän helpommalla kuin aiemmilla kerroilla.
Neloselta tuli katsottua kaksi tosi-tv-ohjelmaa, Lentokenttä ja Poliisit. Oikeastaan mielenkiintoista nähdä mitä eri työympäristöjen kulisseissa tapahtuu. Henkilökohtaista mielenkiintoa tuo asiaan se, että Lentokentässä stuerttina näyttää olevan mukana vanha tupakaveri armeijasta. Poliisit-sarjan jaksossa jännää oli se, että toinen poliiseista oli vanhalta ammatiltaan fysioterapeutti ja toinen sairaanhoitaja. Varmasti hyviä ihmisläheisiä lähtökohtia antamaan elämänkokemusta vaativaan ammattiin. Ja tyylillä nämä poliisit hommansta hoitvatkin, puhumalla pärjättiin ja hommat oikenivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti