Matkalla marraskuussa

Olipas marraskuinen päivä, suorastaan masentava. Ajatukset alkoivat olla täynnä surkeutta, synkkyyttä ja itsesääliä. Ja päivä oli niin pimeä,  mitä nyt marraskuu vain voi olla. Päivällä tajusin, että en ole käynyt pienelläkään kävelyllä yli viikkoon ja että olo on fyysisesti niin hyvä, että ei ole mitään syytä olla käymättä ulkona. Samalla huomasin, että alan olla laitostunut enkä edes osaa lähteä ulos vaikka se olon puolesta olisi mahdollista. Tueksi sain nuoren miehen, joka ymmärsi hyvin köpöttelyvauhdin rauhallisuuden.

Puolen kilometrin kävely tuntui ihan hyvältä ja käänsi tunnelman toiveikkaaksi. Samalla tuli taas huomattua miten tärkeää on, että on ihmisiä ympärillä. Silloin unohtaa nurjan puolen. Ilta meni aktiivisemmin kuin tähän asti eli näin illalla voi sanoa, että  tänään taas mentiin askel parempaan. Vähän jäi harmittamaan, etten ole jaksanut vastata ihmisten yhteydenottoihin.  Anteeksi te, jos luette tämän. Ottakaan silti yhteyttä. Se on tosi tärkeää.

Kuuntelin tänään uudestaan Johanna Kurkelan radiohaastattelua. Piristävä tapaus kertakaikkiaan ja pidän hänen lauluistaan. Pidän kovasti hänen tavastaan kuvata elämää matkana ja leirikouluna. Matkalla voi olla monella niin monella tasolla vaikka nojatuolissa nauttimassa elämän lahjasta. Matkalla oleminen tuo esiin jokaisen hetken ainutlaatuisuuden ja arvon.  Samalla tulee esiin se, että matkalla käydään erilaisissa maisemissa, jotka sitten myöhemmin jäsentyvät osaksi jotakin kokonaisuutta.

Linkissä Johanna Kurkelan haastattelu.

http://areena.yle.fi/radio/1743470